Tätä ei usko enää kukaan, ainakaan minä en edes halunnut uskoa. Mutta lauantaisen treenin jälkeen seuraavana aamuna oli taas kurkku kipeänä. Käsittämätön tautikierre, mutta en ole tilanteessa yksin. Kotosalla nyt toinen muksuista sairastaa, eikä tyttöystäväni kunnossakaan vielä kehumista ole.
En jaksa kuitenkaan enää peleillä tämän lentsuilun kanssa, vaan vedin sinkki- ja vitamiiniöverit, sekä asennoiduin henkisesti ettei tässä enää sairastella.
Tänään pitkähkön työpäivän päätteeksi nykäisin itseni Elixiaan treeni kolmosen pariin. Siinähän se meni, vaikka pientä hakemista oli vähän erilaisten suorituspaikkojen kanssa ja kunnon ajoittaista hiipumista. Suoritusruksi ja kohtuullisia sarjapainoja kuitenkin tuloskorttiin, joten en valita. Ei leijumista, mutta edes tutuilla perusseteillä jotenkuten.
Tänään kun Elixiaan ehdin vasta vähän myöhemmin, hulinaa olikin ihan eri tavalla. Ei sinänsä häirinnyt, koska tilaahan on temmeltää. Tuolla on helppo sulautua massaan, porukkaa pörrää sen verran paljon ettei oikein ketään tai mitään jää mieleen. Meno on kuin muurahaispesässä. Taas vähän outoa pieniin, "intiimeihin" saleihin tottuneelle.
Kuvien räpsiminen on tuollaisessa härdellissä lähes mahdotonta, joten kuvitus voi taas olla vähän tylsempää. Koitan kuitenkin loppuun asti välttää kuvattomia postauksia, ne kun blogilistassa näyttävät niin sieluttomilta. Myökään kotipeilin edessä en ala nyt pousailemaan, itsetunto ei tässä rimpulakunnossa anna periksi :) Tähän siis kylkeen jotain, mikä suunnilleen kuvastaa ajatuksiani illan treeniseuraa satunnaisesti vilkuiltuani.
Ps. Ette muuten voi edes kuvitella miten paljon toivon täysin normaalia, tervettä kuntoa ja ikävöin niitä "nyt menee ihan helvetin lujaa" -treenejä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti