Minulla se on tuskaisen hidas kehitys.
Tässä on nyt puoli vuotta treenattu kovaa - niin kovaa kuin kroppa, taidot ja voimat antaa periksi. Viimeiset kolme kuukautta 4-5 kertaa viikossa. Viimeiset pari viikkoa vain ja ainoastaan lihasmassan kasvatukseen tarkoitetulla viisijakoisella ohjelmalla. Syöty oikein, vedetty etkot, jatkot ja extrat lisäravinnerintamalla.
Tiedän että lihaskaskasvatus on pitkäjänteistä puuhaa. Tiedän että syön ja nukun edelleen liian vähän. Tiedän ettei minua ole siunattu kehonrakentajan geeneillä, isäni olisi voinut helposti piiloutua lipputangon taakse. Tiedän että teen edelleen paljon väärin ja kehitettävää on joka osa-alueella.
Silti teen tätä tosissani. Joka treeniin lähden täysillä, en skippaa sarjoja tai jätä niitä kesken ellei ole tarkoitus vetää failureen. Olen vetänyt niin kovaa että fysiikka ei aina ole enää pysynyt perässä, suoranaisia rasitusvammoja on ilmennyt.
Silti tänä aamuna ahdistus oli sanoinkuvaamaton, kun sieltä peilistä katseli mielestäni edelleen niin pehmeä poika.
Olen viime aikoina treenannut yläkroppaa niin säännöllisesti että olen ollut jatkuvasti pienessä pumpissa ja tuntenut itseni välillä jopa isoksi. Nyt kun pari päivää on kulunut olkapäiden ja jalkojen parissa, kutistuneet rinta ja käsilihakset suorastaan häpeilivät päin naamaa.
Olenko katkera paremmilla geeneillä varustetuille, jotka pamahtavat isoiksi vain painoja vilkaisemalla? Olen! Olenko vielä katkerampi niille jotka ovat tiukemmassa kunnossa kuin minä, ilman mitään treenejä? NO OLEN!
Mutta sitä ylpeämpi olen tekemästäni työstä, kun jonain aamuna voin katsoa peiliin tyytyväisenä. Tai kuten kerran roisimmin tuli tokaistua - "näytän niin hyvältä, että runkkaan itseäni ihaillen" ;)
Lohduttaudun katselemalla puolen vuoden takaisia kuvia itsestäni. Mikä pullanpehmoinen naru olen ollutkaan! Olisin tuolloin sopinut hyvin johonkin Lambi-mainokseen, niin söpöä ja pehmeää. Siitä on jo kuljettu oikeaa tietä hyvän matkaa, enkä ole aikeissa lopettaa.
Tietyllä tavalla ihan oikean ja suunnitellun ohjelman noudattaminen asettaa enemmän paineita, kuin perusohjelmilla treenaaminen ja vähän uusien juttujen kokeilu silloin tällöin. Kun isot miehet sanoo että tällä kun vedät niin kasvat julmetusti, väkisinkin usko omiin kykyihin on koetuksella kun ei paita alakaan kutistumaan siihen malliin kuin kuvitteli. Kun ei tiedä mitä tekee, ei ole paineita tuloksistakaan.
Aamu oli pettymys myös jalkojen osalta. Olisi ollut kiva postata rullatuolikuvia "leg day, bro!" sloganeilla, mutta kun ei kintut ole edes kunnolla kipeät.
Tänään riuhtomaan selkäpäivää apinan raivolla. Mielikuvituksessani jo salipaita repeää leukoja vedellessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti