Koukussa nostoon

Muistan pari vuotta takaperin kokeilleeni ensi kerran maastavetoa, treenikaverin yllytyksestä. Rautaa oli 60kg ja vaikka tekniikkaa räpellettiin hetki tyhjälläkin tangolla, oli touhu täyttä tuskaa. Turhautuminen iski samantien. Pidin mavea isojen poikien leikkinä, johon minulla ei ole mitään asiaa risan selkäni kanssa. Selittelin itselleni ja muille.

Viime kesänä oli pikkupakko kohdata taas tämä inhokkini, kun silloinen ohjelma ei antanut kierotietä maastavedolle. Painot olivat maltillisia, homma vitutti edelleen, mutta tekniikka alkoi edes hieman parantua. Eikä selkäkään kipeytynyt enää ihan joka kerta.

Nykyiselle ohjaajallenikin yritin hieman vikistä maven vaikeudesta, mutta tälle miehelle oli turha selitellä. Hänen valmennusringissään oli jo välilevypotilaita jotka nostavat 200kg, joten ei mennyt läpi etteikö minunkin selkäni kestäisi. Hampaat irvessä ja otsa kurtussa siis yrittämään.

Nyt olen koukussa. Nelostreeniä odottaa aina innolla - etenkin testiviikolla, kun jännittää montako maksimitoistoa määrätyillä painoilla saa nousemaan. Maagisen 1,5 x omapainon jälkeen homma on mennyt entistä enemmän henkiseksi. Päivän vire vaikuttaa paljon, on oppinut kunnioittamaan lepopäivää ennen rankkaa nostopäivää. Mutta itsensä psyykkaaminen sen 30 sekkaa ennen nostoa antaa viimeisen silauksen, joka voi vaikuttaa plusmiinus parikin toistoa. Ensimmäinen nosto pelottaa edelleen joka kerta. Kun sen saa ylös, toistoja tekee konemaisesti, ajattelematta, kunnes rajat tulee vastaan.

Ohjaajani on luvannut että kesään mennessä ykkösmaksimi on lähempänä 200, kuin 150. Eilen tuloskorttiin kirjattiin 7x137, teoreettinen ykkösmaksimi olisi nyt siis noin 164kg. Odotan innolla edistystä.